-En mä olis ikinä kuvitellut, että siitä semmonen tulee. Äiti huokas raskaasti ja katsoi seinien läpi, näkemättä kuitenkaan mitään. -Ei varmasti kukaan olis, vastaan ja suljen vessan oven. Annan veden valua kraanasta ja työnnän sormet kurkkuun. Äänetöntä kakomista. Pelottavaa miten hyvä musta on tässä tullut. -Kai sä osaat pitää ittestäs huolta? Kuuluu vaimea huuto oven takaa. Oksennan vielä kerran. Pesen kädet ja kasvot haalealla vedellä. Syön hammastahnaa. -Osaan, osaan, vastaan kyllästyneesti. -Ainahan mä oon osannut.

 

En mä voi väittää, etteikö äiti olis musta koskaan ollut huolissaan. Se on huolehtijoiden aatelia. Se huolehtii niin paljon, että se menee joskus jopa yli. Mä en 18-vuotiaana osannut pestä pyykkiä, en mä ollut koskaan edes koskenut pesukoneeseen. "Kun et sä kuitenkaan osaa, menee sit vaatteet pilalle". Ei sitten tullut mieleen, kuinka paljon mussa menis pilalle. 23-vuotiaana mä soitin mun parhaalle kaverille, vain kysyäkseni mistä tietää että perunat on kypsiä. Mä olin uusavuton ja nykysin vain ja ainoastaan avuton. Kyllä äiti kans löysi joskus niitä lohduttavia sanoja, mutta tavallaan mä ymmärrän että senkin jaksaminen vaan loppui. Sehän yritti olla mulle äiti ja isä samaan aikaan. Samalla se yritti olla myös mulle mun veli ja ystävä. Ja ne kaikki kissanpennut, ja koirat ja hevoset mitä mä en koskaan saanut. Kävi mulla kerran mielessä, että voiko ihminen vaan yksinkertasesti yrittää liikaa? 

 

Mä istuin sen sohvalle ja annoin itseni hajota. Annoin itseni itkeä. Kerroin mitä mä käyn läpi. Käydä läpi. Mä vihaan käydä läpi asioita, itseäni. Mun itkuni kuulosti teinidraamalta, mä olen niin läski, niin iso. Mä olen niin ruma, niin ruma ettei mulla ole peilejä kotona koska en kestä katsoa itseäni. Kukaan ei koskaan pyydä mihinkään, kukaan ei halua olla mun kanssa, koska mä en ole mitenkään erikoinen, mitenkään kiva, mitenkään mitään. Mä en ole mitään. Mulla ei ole itsetuntoa, omia ajatuksia eikä sukupuolta. Mä olen yksin, vittu, yksin. Äiti katto mua, just sillä tavalla miten katsotaan silmänsä paisuneiksi itkenyttä teinidraamaa. -On sulla suklaata aina kaapissa. Älä syö sitä suklaata. Kato vähän mitä syöt. Kukaan ei kuullut mun itkuni takaa mun todellista hätää. -Tää sairaus on pään sisällä. Se elää ja on elämättä. Sit jos se elää liikaa, se tappaa mut. Mä voin kuolla. Minäkin voin kuolla. -Et sä mitään kuole. En mä ole koskaan oikeen tutustunut aiheeseen. Mä rauhotuin, menin kotiin, katsoin mitä söin. Söin suklaata. 3 levyä suklaata. 10 minuutissa. Sitten mä oksensin. Oksensin kaiken mitä mun sisältä lähti. Toivoin, että voisin oksentaa tunteet. Oksensin niin kauan että menetin tajuntani. Tiedoton tila oli paras. Sillon muhun ei sattunut. Sillon mä en ollut olemassa. Ja mitä äitiin tulee. Se ei koskaan tutustunut aiheeseen. Se ei koskaan tutustunut muhun.

 

-Turhaan sä painoos itket, kun et tee mitään. Kävisit lenkillä edes. Ei se millään uskonut et mä vihasin juoksemista. Hölkkäämistä. Kävelyä. Pyörällä mä saatoin polkea jumalattomasti. Heräsin keskellä yötä tekemään vatsalihasliikkeitä. Jumppasin suihkussa. -Ja voisit kattoo mitä laitat päälles. Et sä tarvi noin isoja vaatteita. Oli se jotain huomannut. Mutta ei tajunnut kuinka kovasti mä yritin salata olemassaoloni. Piiloutua vaatteisiin. Hukkua villapaitoihin. Tehdä pesän itseeni ja mennä itseeni. Mitä syömiseen tulee, mulla oli siihen ihan järjettömiä sääntöjä. Kun mä en voinut kontrolloida, sitä mitä mun ympärillä tapahtuu, mä kontrolloin itseäni. Ei ruokaa klo 18. jälkeen. Ei lämpimiä aterioita. Ei riisiä, ei perunaa, ei pastaa. Järjettöminä kausina ei mitään. Vedessä on nolla kaloria. Joskus mä mietin lähtikö painontarkkailu kotoa? Oliko äidillä ongelmia syömisen kanssa? Ainakin se oli ikuisella dieetillä. 12-vuotiaana mä laihdutin äidin kanssa. Mehua sain ottaa yhden lasillisen päivässä, auta armias jos otit kaksi. Äiti oli mehunatsi. Se vahtas ja ravisteli niitä tölkkejä päivät läpeensä. Maito oli toinen synti. Se kanto selkä vääränä kaupasta maitoa. Sitä ei saanut auttaa. Mua ei saa nykysin auttaa. Koulumatkalta kotiin päin, sillon mun suklaakierteeni alkoi. Mä söin salaa. Kotona ei saanut syödä. 

 

Aamulla mä kävin ensin punnitsemassa itseni. Ennen toista virallista punnitusta joka olisi aamupäivällä mä punnitsin itseni noin 4-8 kertaa. Sama tapahtui muiden punnitusten välissä. Vaaka oli mun elämäni. Mä rakastin numeroita. Aamupaino, iltapaino, kalorit, kerätyt ja kulutetut, nolla kaloria tänään, jes jes jes. Ja sitten se päivä, 211, mä olin valmis leikkaamaan veitsellä rintani, pakarani ja kaiken muun ylimääräisen. Paha ihminen, huono, epäonnistunut. Ruma ja läski. Sisältä ja ulkoa. Mätä. Paska. Hyi vittu. 

 

En olisi koskaan uskonut tapaavani ihmisiä, jotka kadehtivat sitä muotoa jota kannan. Minulle itselleni olen pyöreä. Pallo. Rantapallo, jalkapallo, koripallo. Heiteltävissä ja potkittavissa, helposti pompoteltava, menee aina koriin ja maaliin ja mihin sitten halutaankin. Kukaan ei ymmärrä sitä tuskaa mikä repii ääriviivani yhdeksi naruksi, jonka jatkoksi minä menen. Minä menen. Kun 12-vuotiaana tyttö ei ole vielä edes tullut naiseksi, ja yhtenä kesänä, se maaginen kesä, kun kaikki kasvavat pituutta ja poikien äänet murenevat, minun rintani puskivat kehosta esiin kuin kaksi lihanhimoista hunnia. "Läskiä". Äiti tokaisi. "Ihan sitä itteensä, mitä isompi nainen sitä isommat rinnat". Se siitä. Siitä päivästä eteenpäin, 12-vuotta sitten, olen vihannut rintoja. Etenkin omiani. Etenkin itseäni. Miten minä inhoankaan itseäni.